Matka

Epäilys, 90 x 70 cm, öljy kankaalle, 2026

Tässä on matkan ensimmäinen vaihe. Tällä teoksella kuvaan sitä jonkin asian havaitsemista ja siihen uteliaasti suhtautumista. Tää hahmo on havainnut jotain ja tehnyt jonkun eleen sitä kohti. Vähän semmoinen "annoit pikkusormen, se vei koko käden" tyyppinen tilanne, mutta tässä se pikkusormen antamishetki vasta menossa. Tämmöisiä pyörteitä, spiraaleja, pyöreitä muotoja on mun teoksissa muutenkin ja ne kuvaa usein ahdistusta tai sitten ahdistuksesta vapautumista. Tässä teossarjassa ne kuvastaa asian, johon mukaudutaan, roolia elämässä. Alzheimerin näkökulmasta tää vois olla se vaihe kun sä alat epäilemään sitä sun muisti, mut sä vähän testailet sitä vielä. Ympäristö täällä on muuten samanlainen, mutta pyörre on hieman epäilyttävä.

Ei kaiken tarvitse muuttua, 90 x 70, öljy kankaalle, 2026

Kun sä huomaat jonkun asian sun elämässä, vaikka kivun tai tarpeen muutokselle, niin ainakin mulla se reaktio alkuun on se, että mä väitän itelleni ettei sitä ole. Jatkan sitä elämää niin kuin ennenkin, vaikka sitten vähän ontuen. Sitä kautta päätyy ajatteleen, että ehkä tässä ei kuitenkaan oo ihan pakko tehdä muutosta. Vanha tuttu tuntuu sen verran mukavalta, että siitä tekis mieli pitää kiinni. Että jos mä vaan jatkan tätä elämää silleen niinkuin tähänkin asti, pidän kiinni niistä asioista, jotka tuntuu tutulta ja turvalliselta, ympäröin itseni asioilla, jotka ei oo muuttunut, niin ehkä mä pystyn vaan unohtaan sen oireen, joka vilahti. Nää mystiset pyörteet täällä ylä- ja alareunassa, ehkä ne ei pakota minua kohtamaan itseänsä vielä. Tää hahmo ei oo kuitenkaan ihan silmiään ummistanut niiltä asioilta, ehkä se on havainnut että tää ei oo kestävä tie, pysyä sen oireen kieltämisessä.

Jotain mistä pitää kiinni, 120 x 150 cm, öljy kankaalle, 2025

Mun mummo joutui onnettomuuteen, josta hädin tuskin selvisi hengissä ja sen seurauksena mä ymmärsin läheisten merkityksen. Ja samalla sen merkityksen, että elämässä pitää tehdä mitä haluaa. Sen, että ihan koska vaan voi asiat muuttua yllättäen. Pohdin tässä sitä pelkoa siitä, että asiat muuttuu, ja jotain sellaista kontrollia, mitä kaipaa siiitä, että asiat ei muuttuisi. Että reaktiona siihen, että ei tarvitsisi pelätä niin takertuu tuttuihin asioihin. Ja se on ihan mahdollinen tapa elää, että pysyy kiinni niissä turvallisissa asioissa, mutta ei silti ole mitään takeita siitä, että ne turvalliset asiat pysyisi turvallisina ja vakaina. Tää tyyppi tässä pitää kiinni puusta ja kalliosta, ne vaikuttaa vakailta. Mutta toi on oikeasti aika hurja kieleke, kyllä se joskus sieltä tipahtaa. Musta tuntu siltä, että elämä ois parempi rakentaa luottamukselle siitä, että asiat järjestyy ja hyviä asioita tapahtuu. Sen sijaan, että rakentaisi elämän sille, että kuinka tiukasti pystyy pitämään kiinni.

Vastustus, 90 x 70 cm, öljy kankaalle, 2026

Antautuminen, 90 x 90 cm, öljy kankaalle, 2026

Tän mun Alzheimeria sairastavan mummun kanssa jutellessa mä sitten oivalsin jotain siitä irtipäästämisestä. Mummu oli usein tosi pahantuulinen, häntä selkeästi pelotti se kontrollin puute. Mut sit yhtenä päivänä hänellä oli ihan hyvä olla ja hän sanoi, että on tässä jotain kaunistakin. Mä nään kevään kukkaset kuin ensimmäistä kertaa. Missä tahansa tilanteessa on mahdollista nähdä joku positiivinenkin puoli. Tää teos kuvastaa sitä mis mä toivon että nää menettämäni on nyt, sitä missä toivon et mummuni voi hetkittäin olla, sitä missä toivon et kaikki ihmiset voi olla jonkun rankan kokemuksen jälkeen. Levossa ja samalla ihmetyksessä siitä, että mitä kaikkee voikaan sitten seuraavaksi tulla, kun jostain päästää irti. En tarkoita et aina tulis paljon jotain hyvää uutta. Tarkoitan että on monenlaisia mahdollisuuksia, jotka aukee kun yks menee kiinni. Tällä mä toivon jotain uutta ja ihmetystä turvallisessa olotilassa

Saavuttamaton, 90 x 90 cm, öljy kankaalle, 2026

Mä olin Valman hautajaisissa kun sain viestin ystävältä että hänen ystävä on kuollut. Hän oli myös mun kaveri. Sanoin tälle mun ystävälle et mä haluan jutella sun kaa ja tehä näistä meidän tunteista teoksen. Me koitettiin sit jutella siitä että mikä se tunne on. Se olotila ei tuntunut kovin yksinkertaiselta. Molemmilla oli sellainen kokemus, että sitä puhelua oli vähän odottanut, että se oli kamalaa surua, menetystä, mutta samalla helpotusta. Helpotusta siitä että toinen oli päässyt pois. Mä halusin et tähän teokseen tulee nää kaks eri valoisuutta kuvaamaan sitä epätoivoa ja samalla sitä jonkinlaista helpotusta. Helpotus tuntuu niin väärältä asialta puhua, mut kyl se vähän sitä on jos toinen kärsii. Siinä vaiheessa kun toinen on ollut vielä täällä elossa niin se keinottomuus auttaa on tuntunut raskaalta. Jossain vaiheessa vaikka toinen fyysisesti olis vielä täällä läsnä, niin häntä on mahdotonta auttaa, kun se on samaan aikaan jo jossain muualla. Tän teoksen valmistumisen jälkeen mä oon kyl todennut et tää sama konsepti pätee muihinkin siirtymävaiheisiin kuin vaan kuolemaan. Tämä läheistä esittävä hahmo pitää vielä vähän kiinni siitä menneestä. Siinä surussaan.